Sisältöön Sivun ylälaitaan Sivukartta Palaute Tulosta
 
 
 

Kirjoittajan kylä – Törmänki – yksi sadoista Lapin kylistä.

– Hyvät lappilaiset, hyvät naiset ja miehet.

– Kun minua pyydettiin pitämään esitys nimellä "Lappilainen kylä" innostuin. Mainiota, ajattelin. Tämän minä osaan. Olen asunut lappilaisessa kylässä yli kaksikymmentä vuotta – sehän riittää. Mutta sitten meinasi mennä pupu pöksyyn. Minähän joudun puhumaan ihmisille, jotka ovat asuneet lappilaisessa kylässä koko elämänsä eivätkä ole vain asuneet, vaan imeneet sitä itseensä sukupolvien ajan. Täällä on ihmisiä, jotka ovat kokeneet kylänsä suuruuden ajan, 60–70 -lukujen suuren murroksen, sitten vähittäisen hiipumisen, ja jotkut jopa kylänsä uuden heräämisen, nähneet kylissä elämän synnyn, kuoleman ja kaiken siltä väliltä. – Mitä minulla olisi teille kerrottavaa, jota ette tietäisi?

– Ei minulla olekaan, paitsi ulkopuolelta tulleen näkemys siitä – sehän minulla on – sillä olen kolunnut Helsingistä, kasvuympäristöstäni, Kälviälle, sieltä Tampereelle, sitten Turkuun ja sitten Rovaniemelle vuonna 1984.

– Järveltä voin kuulla kalasta tulevan soutajan airojen litkeen. Tämä näkymä on minulle kaukaa tulleena kaunis aivan kuin kyläni olisi ja eläisi kuin suuruutensa päivinä.


äheltä näkee, että moni polku on nurmettunut, portti on kiinni, verhot ikkunoiden edessä. Pakkasaamuna savu nousee kohtisuoraan neljän talon piipuista, niistä joille tie on aurattu perille asti. Yhdellä pihalla lasten ahkio kysyy, missä ovat lähimmät kaverit. Hiljaisia ovat Törmängin talvipäivät. Ohi ajava ei edes huomaa ajaneensa kylän ohi. Sen tiedot eivät ole koskaan sinne asti ehtineet.

Kesäisin kylä syttyy eloon. Silloin lyhyiden lomien aikana eteläisestä Suomesta, Ruotsista, Tšekistä, Norjasta ja ties' mistä tullaan maalaamaan, tekemään terassia, ajamaan nurmikoita, niittämään vesikasveja, kalastamaan, tapaamaan vanhoja tuttuja ja tekemään suunnitelmia. Tulijoista suurin osa on vanhoja törmänkiläisiä, entisiä nuoria, jotka jättivät isiensä työt löytääkseen parempaa. Törmängille he tulevat kuin muuttolinnut, tekevät pesää, hoitavat juuriaan ja imevät siitä maan voimaa, joka pitää heidät pystyssä siellä, missä on arki, jota he pakenevat kotiin.

Lyhyt loma on yhtä raivaamista ja rakentamista, joka ei tunnut työltä ollenkaan. Jos jokainen hoitaisi leipätyönsä samalla intensiteetillä ja tarmolla ja viikkotuntimäärillä, maailmanlaajuista lamaa ei olisi, ja yritykset tekisivät loistavaa tulosta. Mutta nyt ei ollakkaan kellokorttien ja kokousten täyttämissä töissä, joissa pomo määrää työntekijät tekemään, mitä käsketään. Nyt ollaan omia herroja ja tehdään itselle ja omaksi iloksi, eikä siinä lasketa tunteja eikä laskuteta ylitöistä. Heille Törmänki edustaa vanhaa maailmaa, pysähtynyttä aikaa, kotitanhuvia, missä jokainen mäki, kivi ja joenmutkan apajapaikka on tuttu, ja johon liittyy tarina, ja joiden ei haluaisi koskaan muuttuvan. Muistot kultaavat menneisyyden, täällä paistoi aina aurinko. Enää ei muisteta, miksi oli lähdettävä; muistetaan vain, miksi on tultava aina takaisin. Sellaista elämää vietetään Törmängissä; samanlaista kuin sadoissa kylissä eri puolilla Lappia.

 

Kartta Lappi myytin alkukuvastosta. Kuva Heli Saarisen tutkielmasta Pohjolan pimeä reuna:
http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/carta_final/pics_content/cartamarina_fi.pdf

 

utta aina ei ole eletty kuin tänään, Tömängissä on asuttu kauan. Kun merivesi huuhteli Lappia 7000-8000 vuotta sitten, kivikauden asukkaita liikuskeli vaarojen kupeessa jopa noin sata metriä nykyistä merenpintaa korkeammalla. Seudulta löytyneet taltat ja kivikirveet kertovat, että litorian meren rannalla asuttiin, metsästettiin ja kalaa pyydettiin. Vuosituhannen aikana merenpinta laski, vesi kaivoi kanjoneita, muovasi jokia ja synnytti järviä. Luonnon muutos oli samalla tavalla hidasta kuin nykyäänkin. Voin havaita sen, mutta radikaali muutos näkyy vasta vuosisatojen kuluttua. Ihmisten oli siis helppo mukautua muutokseen, koska aikaa oli.

Vielä ei tiedetä ketä kaikkia täällä asui, mutta ilmeisiä lappalaisia siellä on ollut. Pyyntikuopat ja pienet esinelöydöt paljastavat, että hienoille maisemille ja riista- ja kalavesille on osattu antaa arvoa. Tornionjokilaaksoon uudisasukkaat tunkeutuivat 1000-1100 -luvuilla ja työnsivät alkuperäisväestöä pohjoiseen. Tornion jokea oli helppo nousta ylöspäin ja jokipenkkojen lisäksi tulijat tunkeutuivat myös sisämahan. Hämäläiset, karjalaiset ja myös savolaiset laajensivat reviiriään ja asettuivat suotuisille paikoille asumaan.

Venäjän Novgorod ja Ruotsin kruunu kilpailivat vallasta ja hamusivat lisää alueita. Ruotsi kannusti hämäläisiä valtamaan maata ja antoi heille privilegion eli etuoikeuden Lapin käyntiin ja verotukseen. Saattaa olla, että pirkkalalainen (ruots. birkkarl) -nimitys johtuu juuri tästä privilegio sanasta; näin Jouko Vahtola Oulun yliopistosta sanoo.

Mutta takaisin Törmänkiin, josta lappalaiset muuttivat pohjoisemmaksi ja jättivät nimistöön ainakin Kotaniemen, Kenttämaan ja Vuoskujärven. Samuli Onnela löysi lapin ja lannan rajan ja se jätti Törmängin rajamaaksi ja lantalaisena tässä haastelen ja vaikka haluaisinkin en edes KHO:n päätöksellä voi muuksi tulla.


irjoitettuun historiaan kylä tuli 1860-luvulla, kun Törmänkiin perustettiin uudistila. Se talo, jossa itse asun, on reilu satavuotias ja tila erotettiin Kotiniemen kantatilasta1898. Samalla kylän nimeksi tuli Törmänki. Yhdestä talosta sukeutui neljä, ja kun perillisiä tulee lisää, tilat pienenivät. Talojen asukkaiden lukumäärä kasvoi ja kohta Törmängissä oli väkeä, jos ei ruuhkaksi asti niin ainakin niin, että aina oli naapuri, johon mennä, tai jonka kanssa riidellä.


Elämä soljui omaa tahtiaan. Kylä oli suurelta osin omavarainen, riistaa ja kalaa riitti, peruna kasvoi, lehmät antoivat maidon, ja räätäli, kuppari, parturi, seppä, kätilö ja pontikan keittäjät olivat omasta takaa. Tervan poltto oli tärkeä rahantuoja. Systeemi toimi niin, että tehtiin veneet ja tynnyrit, tynnyrit pakattiin täyteen tervaa ja kyytiin vielä kalaa ja riistaa, ja sitten koko hoito mutkitteli jokien ja järvien kautta Ounasjokeen, ja sitä tietä ne myytiin Oulun tervaporvareille. Elettiin, kuten kylissä elettiin, kylästeltiin, juovuttiin ja vihattiin ja tiedettiin toisten asiat kohta paremmin kuin omat.

 

Lapset hiihtivät kouluun.
Kuva Lapin maakuntamuseo, Arktikum.

 

ota kohteli törmänkiläisiä kuten muitakin. Kaikki miehet eivät koskaan palanneet. Saksalaiset asuivat kylässä pakomatkallaan pohjoiseen ja räjäyttivät mennessään välijoen sillan ja polttivat pari taloa. Suurin osa rakennuksista jäi kuitenkin pystyyn. Viimeisin tervehdys saatiin saksalaisilta kymmenkunta vuotta sitten. Pihamme vanha navetta oli pakko purkaa ja loput rojut sytytettiin tuleen. Jätekasa paloi iloisesti kevätyössä kun yhtäkkiä räjähti ja ilmanpaine heitti purkumiehet selälleen ja talon ikkunat helisivät. Saksalaiset olivat jättäneet navetan muuripadan taakse pommin, ja nyt se "poksahti". Onneksi ei käynyt kuinkaan, mutta antoi jysäyttävän muistutuksen lähihistoriasta.

Meillähän on tapana ajatella, että asiat olivat paljon paremmin ennen kuin nyt ovat. Törmänkiläiset muistelevat sodanjälkeisiä vuosia, 50–60 -lukua kultaisena aikana. Silloin oli joka piisissä valkea. Marrasjärveltä hiihti suuri lapsilauma kouluun, lypsykarjat ammuivat navetoissa, ja miehet ja monet naisistakin hakivat rahat savotoilta. Kylässä oli kauppa, savotta-aikaan kaksikin. Törmäsjoen mylly jauhoi, linja-auto ajoi uutta tietä pitkin parikin kertaa päivässä Rovaniemelle ja toi poiskin. Posti oli yhdeksän kilometrin päässä, valtion puhelin Koivurannassa, jossa käytiin soittamassa, kun sellaiseen oli tarvetta – yleensä ei ollut.

lämä kehittyi. Sähkölamppu syttyi kylässä ensimmäisen kerran 1956 ja kunnan vesijohto saatiin 1980, mutta se oli uutta aikaa. Sitä ennen näytti kuin kuoleman kellot olisivat soineet kylälle. Tie Pelloon ja sitä kautta Ruotsiin oli tehty. Sodan aikana oltiin evakossa Ruotsissa, ja sen jälkeen jobbaamiseen ja salakuljetukseen opittu ja myös huomattu, että Ruotsissa näyttivät asiat olevan paremmin kuin kotona. Niinpä yksi ja toinenkin lähti Kiirunaan kaivoksille tai Etelä-Ruotsiin Volvoja kokoamaan.

 
 

Muutettu Ruotsiin.

Suurin osa taloista autioitui, muuttui kesämökeiksi; osa jäi hunningolle, että ne ränsistyivät purkukuntoon. Oma historiani kylässä alkoi 1987. Onnekkaan sattuman avulla kuulin, että Törmänki-nimisessä paikassa on talo myytävänä. Ruotsiin muuttaneet sisarukset halusivat muuttaa perintönsä rahaksi. Kun näimme satavuotiaan peräpohjalaisen hirsitalon, vuosia asumattomana olleen, jonka pihapiirissä lahosi kumollaan oleva pihakeinu. Navetta oli luhistumaisillaan ja rantapusikko niin sakea ettei ilman vesuria päässyt läpi. Ajattelimme, että meille ei ainakaan vapaa-ajasta ongelmaa tule ja teimme kaupat.

Kylässä oli jäljellä kuusi ympäri vuoden lämpimänä olevaa taloa: kaksi nuorta paria, kolme lasta ja kuusi ikäihmistä. Oli uskomatonta ajatella, että kylä oli ollut joskus täynnä ääntä ja elämää. Miten ne täällä, etelästä tullut outo otettiin kylällä vastaan. Naapurini Erkki viljeli Annelinsa kanssa silloin väkevästi, komea karja laidunsi ja heinäaikaan pellolla seisoi suorissa riveissä satoja heinäseipäitä.
Kysyin Erkiltä myöhemmin, miksi hän ei käyttänyt etuoikeuttaan, kun naapuritila oli myytävänä. – Kyllä meillä maata on, mutta ei naapureita, vastasi nuori-isäntä. Arvannette kai, että sen parempaa tervetulotoivotusta ei ole. Oli helppo asettua taloksi, kun tiesi naapurilta saavansa avun aina, kun tarvitsee.

Vielä tuolloin posti oli naapurikylässä Marrasjärvellä, samoin kauppa kuten myös Rattosjärvellä. Bussi vei ja toi takaisin kerran päivässä. Kirjastoauto tuli kerran viikossa. Kauppa-auto kävi ja sanomalehdet ja kirjeet tulivat aamuyhdeksältä yhteiseen postilaatikkoon eli palveluja riitti.
Tuli 90-luku ja palveluista yksi toisensa jälkeen putosi pois: ensin linja-auto, sitten posti ja sen jälkeen Rattosjärven kauppa, sitten Marrasjärven kauppa ja sitten kauppa-auto. Kirjastoauto käy vieläkin. Hyvä kirjastolle – taputetaan kirjastolle!

 

Likakaivo.

 

uli sitten Suomesta EU:n jäsen ja älyttömät ukaasit säikyttivät viranomaisia. Kylillä ei saa enää tehdä mitään. Likakaivotkin on annettava kaupungin herrojen tyhjennettäväksi. Tämä likakaivo juttu onkin kertomisen arvoinen. Niin älytön se on. Siis siihen asti naapuri kävi 400 metrin päästä imaisemassa traktorillaan kaivon tyhjäksi ja vei sisällön lietesäiliöönsä. Nyt tuli määräys, että kuorma-auto pitää tulla tätä varten Rovaniemeltä, yhteensä 150 km, ottaa pikkukuorman ja kuskaa sen jonnekin Rovaniemellä tai ehkä Tornioon – mistä sen tietää.

Tämä kaatopaikka, hölmöjä on, täydellinen katastrofi – kaikkien muiden mielestä, paitsi sen säätäneiden byrokraattien ja tietenkin sen kuljetusfirman, joka on saanut urakan. Tällaisia likakaivoälyttömyyksiä voivat keksiä vain elämästä täysin vieraantuneet poliitikot. Simo Rungren ei kuulu heihin.

Se mikä on erikoista, on, että meillä virkamiehet tottelevat pähkähulluja esityksiä. Tässä tapauksessa meni kylänmieheltä tienestit, kun polttoainekuluja eli ympäristön saastumista edistettiin, edistettiin keskittämistä ja monopolisointia ja tietysti kaivon tyhjentämien maksoi monin verroin aikaisempaan nähden.

Yhtä käsittämätön oli puhe Itämeren saastuttamisesta lappilaismummojen pissavesillä. Auta oi herra! Näin väitettiin vakavalla naamalla, että Itämeri kuolee siksi, että Suomen Törmängissä käytetään vesivessaa. Onneksi tässä tapauksessa jokainen ymmärsi, että päätös oli niin älytön, että vain harva on hankkinut yli kymmenetuhannen euron imeytysjärjestelmän mökkinsä pihalle. Pahaa pelkään, että ukaasit tästä vielä tulevat.

 
 

Kylään ilmestyi EU.  

Mutta eiväthän poliitikot voi tunnustaa erehtyneensä. En politiikasta mitään ymmärrä, mutta arvaan, että Suomen Keskustalle pysyminen pissakaivojen vaatimusten takana maksoi viime vaaleissa käsittämättömän paljon. Hyvä puoli siinä oli, että poliitikot joutuvat ajattelemaan, että mitä päätöksiä tekevät koska seuraukset järjettömyydestä voivat olla heille itselle katastrofi ja itseään aika moni poliitikko vain ajatteleekin.

änestys EU:n jäsenyydestä vuonna 1995 vaikutti olennaisesti kylämme elämään. MTK teki kaikkensa pelotellessaan viljelijöitä. Viesti oli, että EU tuhoaa suomen maatalouden ja siksi sitä pitää vastustaa kaikin voimin. Niinpä meidänkin kylällä loimottivat vainovalkiat ja maanviljelijänaapurini oli huolesta kippurassa. Tiedämme lopputuloksen. Suomesta tuli EU:n jäsen. Virkamiesvallat ilmestyivät pihoille ja kääntelivät viljelijöiden kiviä ja tekivät raportteja mittatikkunsa kanssa. Itsenäisistä talonpojista tuli byrokraattien jatkeita. Kun pienviljely tuomittiin tuhoon, loppui myös kylämme viimeisestä navetasta elämä.

Teurasauto vei mansikit satojen kilometrien päähän Etelä-Pohjanmaalle teuraaksi ja yksi olennainen osa kylän historiaa loppui siihen. Tästä murroksesta ja kyläelämän muutoksesta ei ole vielä kirjoitettu kirjaa, mutta vanhasta maailmasta on: siitä maailmasta, kyläelämästä, jonka muistajia vielä on.

aapurikylän poika Orajärveltä, Timo K. Mukka kirjoitti 60-luvun lopulla sensaatiomaisen romaanin lappilaisesta kylästä. Kaikki tiedätte sen nimen; sehän on Maa on syntinen laulu. Kirja on vieläkin tabu monelle. Mukasta tuli niin pelottava hahmo, että kaikki eivät ole toipuneet häpeästä vieläkään. Peloistaan pääsee irti vain siihen tarttumalla. Tuota kirjaa ja samalla lappilaista kylää analysoi Mukan kirjan perusteella helsinkiläistyttö Viivi Kaakinen. Seuraavassa on pari otetta, miten Viivi kirjoittaa lappilaisesta kylästä sen kuvan perusteella, minkä Mukka hänelle antoi otsikolla Kyynelistä kylmä maa vain jäätyy.

"Lapissa pimeys on raskaampaa ja hiljaisuus alakuloisempaa kuin muualla. Tahtoisin silti kävellä Siskonrannan onnettomalla maalla ja uskoa siihen, että yöttömän yön taika on ikuinen eikä sen alla annettu kosketus haihdu iholta koskaan. Lappilaisten maa antaa lupauksen odottavasta rakkaudesta ja pettää jokaisen sukupolven erikseen."

"Maa on syntinen laulu on liian surullisen kirjailijan liian surullinen teos. Silti Timo K. Mukka saa minut kaipaamaan tuntematonta ja suruvoittoista Lappia, ,jossa kukaan ei ole tarpeeksi lähellä eikä tarpeeksi vieras. Mukan balladi on liian sidottu synnyinsijoihinsa, jotta voisin kuulla sen tuntematta itseäni ulkopuoliseksi mutta myös riittävän lyyrinen, jotta voin luulla sen kertovan vähän myös minusta. Siksi haluan Lappiin; haluan nähdä sen kovan maan, josta on noussut Mukan, minun ja kaikkien kaipuu."

"Timo K. Mukka jätti oman kylänsä kerran, mutta palasi, kirjoitti kirjan ja jäi. Ehkä Orajärvi ei päästänyt Mukkaansa pakoon, Mukka ei ainakaan Orajärveään. Lappi kantaa Mäkelöiden, Kurkelaisten ja Mukkien itkun kastelemaa kukkaa vaativassa maassaan. Lappilainen maa on aina kuolemaisillaan ja kesälläkin roudalle altis, ja jos jokin kukkii, se kukkii nopeasti ja kituen. Tällä ikuista kuolemantautia sairastavalla on kuitenkin voimia hohkaa sitä kasteleviin ihmisiin täyttymättömän kaipuun kohtalo."

"Kaipuulla on kaksi tapaa viedä saaliinsa syvimpiin vesiin: se voi uuvuttaa hitaasti odotuttamalla jotain, mitä ei koskaan tule, tai antamalla onnen olla hetken omana vain repiäkseen sen sitten pois."

 

"Pohjattomasti surevat ihmiset tappavat, pakenevat, katuvat ja kuolevat, ja kaikki, mikä olisi onnellisempaa, on mahdotonta. Jokainen jää tavalla tai toisella osattomaksi omasta ja toisten elämästä. Mustasukkaisuus repii kaipaavia toisiaan kohti ja taas erilleen. Samalla kaiken surun ruumiillistumasta, sokeasta ja ulvovasta Panu-koirasta tulee yhä karvattomampi ja pelokkaampi. Kaipuun voi luottaa olemaan täyttämättömissä yhtä varmasti kuin aurinko palaa; luonnon välinpitämättömästi jatkuva liike enteilee sitä, että jokainen syrjäisen Lapin syntymätön lapsi on tunteva samat kivut ja surut kuin äitinsä. Jotkut antautuvat kyltymättömälle maalle vapaaehtoisesti, mutta yhtä varmasti se ottaa rimpuilevatkin."

"Syksyllä sateinen kylä on hiljaa. Kukaan ei saavu, jotkut ovat kuolleet, ja lehmä on poikinut. Kylässä on uusi lapsi, joka kuulee järveltä vanhan laulun ja surussa vapisevat äänet. On tulossa pakkasyö. Jonain päivinä lapsi saattaa syntyä pehmeämmälle maalle."

"Mukka palasi Orajärvelle Helsingin taideakatemiasta. Tuskin kaupunkilaisen yksinjäämisen kohtalolottomuus voisikaan olla tarpeeksi, jos tulee paikasta, jossa suru tulee maan hehkusta ja äidinmaidosta. Mukka palasi Orajärvelle ja täytti kohtalonsa."

"Sydämeni kaipaa Lappia, jossa kaikki kukkii nopeasti," kirjoittaa tämä Viivi.

Tuntuiko yhtään tutulta? Oliko vähän sydämen pohjassa semmoista? Timo K. Mukan maailma on mennyttä maailmaa, ei sellaisia kyliä eikä tapahtumia ole. Niinhän me ajattelemme ja niinhän se onkin, mennyttä maailmaa, sillä nyt kylissä on nähty kaikki, mitä maailma voi tarjota.Kun avaa illalla television tai läppärin, tietää miltä maailman ihmeet näyttävät. Ei tarvitse lähteä kotisohvalta mihinkään tietääkseen, miltä näyttää Thai Mahal tai Vapaudenpatsas, tai miten murhataan tai tehdään huorin.

Mutta silti: elämme sittenkin samaa, mitä on aina eletty. Kylien kirjoittamattomat säännöt kahlitsevat. Säännöt ovat turva, mutta myös vankila. Kaipuu johonkin, jota ei edes osaa sanoa mihin, voi olla vielä suurempi kuin ennen. Tulee varmasti vielä kirjoittajia, jotka kuvaavat tätä meidän aikaamme ja huomaamme, että siinä on yhtä paljon tragedian aineksia kuin Mukankin maailmassa - ehkä vielä rajumpana, toivottomampana, murheellisempana.

 


Yksinäisyys.

yvin muistan, kun Lapin Kansassa päätettiin 90-luvulla lopettaa ns. seksi-ilmoitusten julkaisemisen. Niissähän tarjottiin hehkeiden kuvien kanssa puhelinnumeroita, joihin soittamalla voi saada kontaktin auliiseen naiseen tai mieheen. Koska toimintaan uskottiin liittyvän rikollisuutta ja se muutenkin katsottiin sopimattomaksi perhelehteen, ilmoitukset kiellettiin. Jouduin perustelemaan päätöstä monta kertaa noiden seksipalvelujen tarjoajille. He selittivät, että erityisesti Lapista tuli soittoja yksinäisiltä miehiltä, jotka saattoivat tuntikausia puhua palveluja tarjoavien naisten kanssa.

- Eikö päätoimittaja ymmärrä, että tämä on tärkeä palvelumuoto, sosiaalista toimintaa suorastaan, selostivat yrittäjät. Ainakin se pisti ajattelemaan sitä yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden määrää, joka täällä on ja sitä, mikä keino olisi kalliita puheluita parempi tapa ratkaista ongelma.

Erityiseti kylätoiminta on tietysti hyvä väylä. Peräkammarin poikien mukaan saaminen toimintaan auttaa kaikkia, poikia, jotka huomaavat olevansa tarpeellisia, ja kyliä, jotka saavat mahtavia käyttämättömiä resursseja toimintaansa.


 

Identiteetti.
Kuva: Elävä arkisto, yle.fi.

 

manarvontunne on lappilaisissa kiehtovaa. Useimmat kehtaavat sanoa, mistä ovat ihan eri tavalla kuin keskisuomalaiset kylän tyttäret ja pojat. Etelässä kaikki haluavat olla kotoisin jostakin muualta kuin maalta. Täällä taas luetaan vahvuudeksi, että ollaan Angelista tai Typpyrästä, tai Savukoskelta tai Unarista.

Lapin Kansalla oli aikoinaan mainio mainoslause: Lapin Kansa poronkuseman verran edellä. Liimasin kerran sellaisen tarran autoni takaikkunaan ja kun kurvailin sillä etelän kaupungeissa, sain tilaa, tööttäyksiä ja iloisia ilmeitä. Helsinkiläispoliisikin sakkolapun sijasta neuvoi, miten yksisuuntaista katua ei saa ajaa väärään suuntaan.

Varsinkin nuoret ovat ylpeitä juuristaan. Sitä todistavat myös monet aiheesta tehdyt tutkimukset. "Kylläpä me ite tiedämme keitä me olemma," on yksi Lapin yliopistossa tehdyn pro gradun otsikko. Siinä on selvitetty lappilaisten nuorten identiteettiä ja sen luettua voi uskoa lapin tulevaisuuteen, aivan kuin Hanna-Leena Talvensaari näillä toimintapäivillä tässä aikaisemmin todisti. Näin nuoret tiivistävät lappilaisuuttaan.

 

Juuria ei niin vain irti revitä.
Kuva: Elävä arkisto, yle.fi.

aikkana Lappi on semmoinen, että sieltä ei hevillä lähdetä, ei rokillakaan, on tämä sen verran upea paikka tämä meidän kotiseutu. Koko ikäni olen minäkin täällä asustanut, kasvanut korpien keskellä pienessä kylässä, turvassa ja oman perheen hellässä huomassa. En ole kaivannut kaupunkeihin enkä juuri kaipaa vieläkään - en ainakaan suuremmin. Kerran kun juurtuu Lappiin, niin se on sellainen juuri, mitä ei niin vain irti revitä.

Lappi on laaja maa, mutta mielestäni on olemassa vain yksi henkinen Lappi. Se on sielunmaisema, joka rauhoittaa ihmisen ja tuo sisäisen rauhan. Ei ole turhaa kiirettä ja merkityksettömiä huolen aiheita. Täällä ihmiset kävelevätkin hiljempaa.

Tulen joskus ajatelleeksi, mistä minun Lapin tyttö on tehty. Ei ainakaan omenoista eikä vaahterapuista vaan arvaamattomista tuulista ja tuiskuista, tuntureiden avoimista lakeuksista, sitkeistä kelohongista. Lappi jättää asukkiinsa oman jäljen ja niistä jäljistä minä synnyin, kasvoin ja niihin jälkiin minä maadun.

 

 

Hyvät lukijat!

Lappilainen kylä on kylä, jossa on koko maailma. Maailman napa on siellä, missä on koti. Tärkeintä on, että kotona asiat ovat aidosti kunnossa. Silloin hyvä säteilee naapureihinkin ja sitä kautta koko kylään. Kun niin on, on jo omalta osaltaan parantanut maailmaa, sitä maailmaa, jota elämme nyt tänään omassa kylässämme. Eilistä ei kannata muistella, huomisesta emme tiedä.

Eletään tämä päivä täysillä.

Heikki Tuomi-Nikula